Synnytyskertomus

Äkkiä aika menee, mutta muistellaanpa nyt kuinka kaikki tapahtui lähes kaksi kuukautta sitten:
Poika syntyi siis keskiviikona 9.4 klo 8.05. Tiistai-iltana kävin vielä ystäväni kanssa jokapäiväisellä noin 4km kävelyllä. Ukko lähti yöksi töihin ja Minttu oli mummulassa yökyläilemässä. Illalla ei ollut havaittavissa minkäänlaista merkkiä tulevasta, kun menin klo 22 aikaan nukkumaan. Nukuin huonosti, oli kuuma, hyvää asentoa ei tuntunut löytyvän ja puolen yön jälkeen jouduin nousemaan jo vessaan. Nukahdin kuitenkin vielä, kunnes klo 3 jälkeen, lähempänä puolta neljää heräsin kipeään supistukseen. Kauaa en asiaa joutunut miettimään, kun jo olin varma, että tänä yönä sairaalaan lähden. Kellotin supistuksia ja ne tulivat vaihtelevasti 4-10 minuutin välein. Puoli viiden aikaan soitin ukolle, että kohta olisin lähdössä sairaalaan. Sanoin kuitenkin, ettei hänellä vielä mitään kiirettä ole, kun supistukset eivät niin kivuliaita olleet. Soitin myös anopille, joka oli luvannut pitää puhelinta päällä jos lähtö tulisi. Ja hän vastasikin aivan heti, kuin olisi puhelin kourassa odottanut. :) Kauaa hänellä ei kestänyt meille tulla ja samointein lähdimmekin ajamaan kohti sairaalaa. Nopeasti supistukset alkoivat tihentyä ja olivat todella kipeitä. 
Sairaalassa olimme klo 5.15. Ensimmäisenä tarkistettiin kohdunsuun tilanne, joka oli jo 6cm auki. Olin käyrillä vain pienen hetken ja sitten minua saatettiin jo synnytyssaliin. Synnytysvastaanoton kätilö kehoitti aulassa odottavaa anoppia soittamaan ukolle ja hoputtamaan häntä sairaalaan.

Salissa kätilö kyseli heti millaisia toiveita minulla on synnytyksen ja kivunlievityksen suhteen. Eihän minulla ollut sellaisia, totesin että edelliskerralla mentiin ilokaasun ja epiduraalin voimalla. Kätilö naurahti, että nyt ei epiduraalia ehditä edes ajatella! Hän ehdotti spinaalipuudutetta, johon suostuin oitis. Hengittelin ilokaasua, mikä vähän helpotti. Kätilö ja paikalla ollut opiskelija hälyyttivät heti anestesialääkäriä paikalle ja valmistelivat salia ja minua tulevaan. Kätilö yritti muutamaan otteeseen saada käteeni tippaa, siinä onnistumatta. Oli kuulemma suonet niin hennot ja ohuet, anestesialääkärikin pisti ensimmäisellä kerralla ohi. Käsi olikin myöhemmin hurjan näköinen, kun neulanjälkiä oli paljon ja muistona myös valtava mustelma. Lääkäri pisti puudutteen ja se vaikuttikin lähes välittömästi. Tuntui uskomattomalta, kuinka se valtava kipu katosi. Seurasin monitorilta kuinka supistuksia tuli, mutten tuntenut niitä ollenkaan. Jalat olivat puutuneet, niitä hieman kihelmöi ja kutisi, muita tuntemuksia ei ollut. 
Kaikki kävi todella nopeasti, klo 6 menivät lapsivedet, kun kätilö puhkaisi kalvot. Ukko pyyhälsi synnytyssaliin puoli seitsemän aikaan suoraan töistä, sanoi että töihin etuajassa hälytetyllä aamuvuorolaisella kesti kauan päästä työmaalle.. 

Seitsemän aikaan kätilö mietti ehtiikö vauva syntyä vielä ennen aamuvuoron tuloa. Hän kokeili, että pää vauvan pää tuntui vielä aika korkealla, mutta käski minun kuitenkin ponnistaa vaikken ponnistuksen tarvetta ollenkaan tuntenut. Muutaman ponnistusyrityksen jälkeen hän sanoi, synnytyksen jäävän aamuvuorolle, kun vauva ei vielä liikkunut. Aika pian saliin tulikin toinen kätilö ja opiskelija.
Pikkuhiljaa aloin tuntea painetta alapäässä aina supistuksen tullessa, ei siis kipua vaan vähän kuin tarvetta ponnistaa. Ja jokaisen supistuksen myötä se paine kasvoi. Kohta ponnistinkin jo oikein todenteolla. Supistuksia tuli tiheästi, mutta ne olivat kestoltaan lyhyitä. Usein spinaalipuudutteen kanssa laitetaan oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia, mutta minulle ei sitä laitettu ja käsittääkseni siksi supistukset olivat ns laimeita. Puudutuksen teho oli jo katoamassa, mutta vauva liikkui ulospäin todella huonosti. Muistan kätilön sanoneen, että odotetaan vielä pari supistusta ja jos synnytys ei etene hän hälyttää toisen kätilön tuomaan jotakin nenäsumutetta (?) joka pidentäisi supistuksia. No semmoista en sitten saanut, kun vauva olikin tulossa. Pää oli jo osin ulkona, mutta supistus loppui taas kesken. Muistan sen kivun ja painon tunteen ja paniikin joka oli päällä, huusin, tärisin ja kyyneleet valuivat pitkin poskea, kun ukko ja kätilö koitti rauhoitella. Käskivät rauhoittua, hengittää, laskea takapuolen sängylle ja ponnistaa vielä kerran.. Ei se oikeasti kauaa kestänyt, kun vauvan pää oli jumissa, mutta minusta se hetki tuntui ikuisuudelta. Tärisin vielä pitkään kun vauva oli syntynyt, vaikka kipu helpottikin. Ponnistusvaiheen kestona papereissa on 14 minuuttia ja koko synnytyksen 4 tuntia 44 minuuttia.

Saatiin 9 pisteen poika! ihonväri oli huono kun napanuora ollut kerran kaulan ympärillä. Ukko sai leikata napanuoran ja pian poika nostettiin jalkojeni päälle näytille. Olo oli helpottunut ja olimme niin onnellisia. Istukka syntyi alle 10 minuutissa ja sitten sain vauvan jo rinnalle imemään, eikä pojalla kauaa kestänyt saada rinnasta otetta. Vauvaa hoitamassa olleella kätilöllä oli myös opiskelija, joka oli yli-innokkaana hoitanut vauvan pesut, pukemiset ja punnitukset niin ettei ukko ollut saanut tehdä mitään. Tästä hän oli hieman pettynyt, kun esikoisen kanssa näihin touhuihin hän oli saanut osallistua, joskaan silloin hän ei saanut leikata napanuoraa. 
Selvisin synnytyksestä tälläkin kertaa ilman ompeleita, mutta alapää oli aivan järkyttävän kipeä ja turvoksissa. Kävely ja istuminen teki todella kipeää ja sitä kesti toista viikkoa. Turvotus johtui kuulemma siitä, että vauvan pää oli hetken aikaa puristuksissa. Samasta syystä myös vauvalla oli synnyttyään päälaella suuri mustelma, joka onneksi parissa päivässä katosi.  

Pääsimme jo seuraavana päivänä kotiin. Tuolloin puntari näytti 3400g ja bilirubiiniarvo oli 65. Seuraavana päivänä jouduimme vielä käymään kätilöpolilla tarkistuskäynnillä, silloin vaaka näytti 3335g. Paikalla oli opiskelija joka yritti moneen kertaan saada bilirupiini lukemaa, uudempi mittari oli kuulemma toisaalla käytössä ja vanhaa mallia oli vaikeampi käyttää. Lopulta tulokseksi tuli 360! Muistaakseni, ainakin se oli paljon. Raja on 400(?) eli hyvän puolella oltiin mutta hoitaja huolestui kun muutosta eiliseen oli niin valtavasti. Puhui kovasti verikokeista joilla asia tarkistetaan. Ukko kuitenkin käski hakea uuden mittarin ja ottaa tarkistus tuloksen ennen toimenpiteitä. Hoitajaa vähän nauratti, että isäkö ei usko tuloksia, mutta hän lähti toista laitetta hakemaan. Opiskelija sai kerrasta uudella mittarilla tuloksen joka oli 105!! Aikamoinen ero näiden mittaustulosten välillä! Hoitaja totesi että kyllä isä oli oikeassa ja käski aiemmat puheensa unohtaa! Hän uskoi tähän pienempään lukemaan. Niinpä meidän pojalla todettiin kaikki olevan mallillaan! :)