Sairaslomalla

Niinhän siinä lopulta kävi, että tein päätöksen jäädä sairaslomalle ja nyt olenkin jo viikon ollut kotona. Töissä ilmoitin jo edellisviikolla, että aion neuvolasta pyytää sairaslomaa, enkä enää tule. Pomo vain totesi, että hyvin olet jaksanutkin. Vain kaksi viikkoa olisi enää ollut äitiysloman alkuun. Töistä pois jääminen tuntui mukavalta, sain itse järjestää sairasloman ajaksi tuuraajan ja rauhassa sanoa kaikille heipat, toisaalta haikeaakin, vaikka ei minun sinne ikävä tule! Töissä jaksoin pääosin hyvin, vaikka kyllä niitä oli vaikeitakin päiviä. Supistuksia tuli ajoittain paljon ja väsymys oli jotakin käsittämätöntä. Kotona sen väsymyksen ja huonon olon sitten huomasi, supistusten ja kaikkien muiden vaivojen kasaannuttua iltaan, en muuta tehnyt kun makoilin sohvan pohjalla ja valitin. 

Neuvolaan täytimme ukon kanssa kaavakkeet omasta jaksamisesta ja omia tuloksiani en paljon päässyt kehumaan, siinä se konkretisoitui kuinka väsynyt ja henkisesti huonovointinen olen. Meidän neuvolan terveydenhoitaja on aivan ihana, hänen kanssaan on kaikki aina sujunut hyvin ja koen että hänelle on helppo puhua. Olimme neuvolassa yhdessä ukon kanssa, kaikki mittaukset olivat hyvät, paitsi hemoglobiini oli laskenut 105:een. Niinpä jouduin aloittamaan rautatabletit. Kävimme kaavakkeita läpi ja puhuimme jaksamisesta paljon, ukkoa siinä kehuin etten ilman häntä jaksaisi ollenkaan. Myönsin että olo on aikalailla masentunut ja olen alkanut pelkäämään, mitä tapahtuu kun vauva syntyy, helpottaako olo, jaksanko hoitaa vauvaa?? Synnytyksen jälkeinen masennus on asia jota ihan viimeksi kaipaan. Aika Mintun syntymän jälkeen oli kamalaa, kun isän kuoleman takia olin masentunut ja itkin paljon. Haluaisin niin nauttia vauva-ajasta ilman mitään murheita. Todella toivon että tämä väsymys ja alakulo johtuu vain raskaudesta ja helpottaa heti synnytyksen jälkeen. Vauva on kuitenkin kaikin puolin odotettu ja rakastettu, vaikka niin ei mieliala aina anna ymmärtää. Ensimmäisen raskauden aikana mistään tälläisestä ei ollut tietoakaan, sanoinkin, että jos olo olisi silloin ollut tälläinen niin tuskin vielä olisi toinen lapsi tulossa. Minulle ehdotettiin että varaisin ajan neuvolapsykologille, menisin juttelemaan jaksamisestani ja voisin saada vinkkejä kuinka helpottaa omaa oloa. Otin yhteystiedot vastaan, mutta en nyt ainkaan heti sinne soittele. Toisaalta olisi ehkä ollut parempi saada suoraan aika, kun olen sen sorttinen, että tuollainen soitto jää herkästi tekemätä vaikka olisi kuinka tarpeen.

Sydänäänien kuuntelu oli jälleen se ihanin hetki, +140 oli syke :) (niinkuin se on ollut aina). Vauvelin asentoa haettiinkin kauemmin, edelliskerralla vatsassa oltiin selkeästi perätilassa. Nytkään terkkari ei päätä löytäny, mutta sydänäänet kuitenkin edellisviikosta poiketen kuuluivat selvästi alempaa. Toinen terkkari tuli myös vatsaani kopeloimaan ja hetken päästä tulivat yhdessä siihen tulokseen, että kyllä siellä on käännytty ja pää on jo todella alhaalla kiinnittyneenä. 
Terveydenhoitaja kirjoitti minulle sairaslomaa ja parin päivän päästä menin lääkäriin, joka sitä sitten jatkoi koko loppu ajalle. Lääkäri kyseli vointia ja mietti pitäisikö alatutkimusta jo tehdä, kun supistukset ja vauvan reilusti laskeutunut asento antavat jo pieniä viitteitä synnytyksen lähestymisestä. Lopulta lääkäri päätyi siihen että tutkimus tehdään vasta kahden viikon kuluttua, sydänäänet kuitenkin kuunneltiin ja hän kyseli tarkasti kaikista ilmenneistä oireista. Hänkin muistutti neuvolapsykologista, johon kannatti todella matalalla kynnyksellä ottaa yhteyttä, jos vähänkin siltä tuntui.

Nyt kun olen viikon lepäillyt kotona, täytyy sanoa että vaikka kovasti väsyttääkin niin olo muuten on ollut vähän parempi, mm supistukset ovat selvästi vähentyneet. Ehkä olisi ollut hyvä jäädä kotiin jo aikaisemmin! Tytön päivähoidon kanssa päädyimme ratkaisuun, että vielä maaliskuun hän on siellä vanhaan malliin, jotta minä saan kunnolla levätä viimeiset viikot. Huhtikuussa sitten hoitopäiviä vähennetään, mutta jatketaan kuitenkin kahtena päivänä viikossa.